Kirjoittaja
Tamperelaiskissojen Viivin, Taavin, Nöpön, Mortin ja Vertin blogi, jossa on paljon kuvia. MOTTO: "Pois alta risut ja männynkävyt ! Me tullaan nyt !"
|
10.03.2007 - 14:34
Yritä jaksaa lukea tämä kertomus loppuun. Se kannattaa.
Kertojana on meidän mamma, kun eihän mua silloin vielä ollut =).
Ota sit huomioon, että tämä on kirjoitettu huhtikuussa v. 2004 ja me asuttiin silloin rivitalossa maalla.
Ja näin mamma kertoo:
Ajattelin kertoa kaikille kiinnostuneille meidän Nöpön seikkailusta, jotta saan jakaa hyvän mieleni tuon hyvin päättyneen retken johdosta muidenkin kanssa. Sattuneesta syystä tämä kertomus on aika pitkä.
Nöpö, 9kk, tuli meille vajaa 7 viikkoa sitten eli maanantaina 8.3.2004. Se otettiin tyttömäiseksi seuraksi kahdelle leikatulle kolliviikarillemme, Mortille ja Vertille, jotka täyttävät kesällä 4-v.
Nöpö on leikkaamaton tyttö, joka ei ollut tottunut valjaisiin. Nöpö tutustuikin pihapiiriin ja ympäristöön ensin poikani tai minun mukana, katsellen tätä maailmaa jomman kumman sylistä. Kävimme lähinnä postinhakureissulla tai roskienvienti reissulla.
Nöpö oli vajaan viikon ollut meillä, kun poikani lähti viemään kirjeitä postilaatikkoon n. 500 m päähän ja otti Nöpön mukaansa. Se oli sunnuntai-ilta, klo: noin 20.00 ja ulkona jo pimeää. Kuinka ollakaan, minulla kävi ihan ohi kiitävän hetken sellainen aavistus, että kuinka tuo retki onnistuu.
Niinhän siinä sitten kävi, että 18-v. poikani tuli yksin tuolta reissultaan kyyneleet silmissään ja kertoi, että Nöpö oli pelästynyt ohi kaahaavaa autoa ja juossut hänen sylistään karkuun.
No, mehän lähdimme sitten heti taskulamppujen kanssa etsimään Nöpöä tuon omakotitalon pihasta, jonne se oli juossut. Näimmekin Nöpön pari kertaa, mutta se ei antanut ottaa itseään kiinni, arka kun on. Vikatikki meidän puoleltammehan oli käyttää niitä taskulamppuja: Nöpö pelkäsi niitä. Tosin emmehän me olisi nähneet siellä iltapimeällä mitään ilman taskulamppuja.
Tuossa kyseisessä talossa asuu aivan ihana vanha pariskunta, Siiri ja Yrjö, ja me sitten yhteistoimin yritimme Nöpöä kiinni. Talo on vanha ja sen pihapiirissä on pari vajaa ja puuliiteri, jonka päädyssä on vanerirakenteinen autotalli. Nöpö meni seinävanerissa olevasta reiästä talliin ja tietysti auton alle piiloon.
Poikani ryömi takakautta auton alle hätistelemään Nöpöä ja minä menin auton etupäähän ottamaan sitä kiinni, mutta Nöpö olikin meitä fiksumpi. Se hyppäsi poikani selän päälle ja juoksi selkää ja jalkoja pitkin samasta aukosta ulos mistä oli tullutkin.
Muutaman kerran näimme Nöpön vielä liiterissä halkopinon päällä, mutta ei sitä saanut kiinni millään houkuttimillakaan. Totesimme, ettei meillä ollut toiveitakaan saada Nöpöä siihen aikaan illasta kiinni ja niin lähdimme masentuneina ja hiljaisina kotiin.
Laitoin heti seuraavana päivänä ilmoituksen paikallislehteen ja tein kaikkiin kauppoihin isot kuvalliset etsintäkuulutukset. Vein vielä postin seinälle A3-kokoisen ilmoituksen, samoin yläasteelle. Eräs poikani vanhoista opettajista jopa luki sen ilmoituksen koulun keskusradiossa. Löytöpalkkiokin oli luvassa Nöpön kotiin tuovalle.
Valvoin viikon nukkumatta oikeastaan lainkaan, itkin kaikki yöt Nöpön kohtaloa ja muistin mainita joka ilta iltarukouksessani Nöpön tuolle Taivaan Isälle. Paikallinen eläinsuojeluyhdistyksen ihminen sanoi minulle, että olisi hyvä jos kävisimme sen talon pihassa joka ilta, missä Nöpö karkasi, jotta meidän hajumme säilyisi siellä.
No, mehän kävimme siellä muutenkin joka aamu ja ilta huutelemassa ja katselemassa Nöpöä. Lehti-ilmoituksen perusteella sain monta puhelinsoittoakin ventovierailta ihmisiltä, jotka olivat havainneet vieraan kissan kuljeskelevan ympäristössä.
Se etu ainakin on asumisessa pienellä, 2500 asukkaan paikkakunnalla, että karanneet lemmikit pistetään merkille paremmin kuin isommilla paikkakunnilla.
Teen töitä ravintolassa ja sen pitopalvelussa tällä samalla paikkakunnalla ja puhuinkin työkavereitteni ja asiakkaitteni kanssa siitä, miten Nöpön saisi kiinni. Eräs työkaverini sitten ymmärsi ehdottaa supiloukkua.
Minähän olin aivan kauhuissani, kun tarkoitushan oli saada Nöpö hengissä kotiin. Enhän minä, kaupunkilaiskakara, voinut ymmärtää, että kyseessä on sellainen loukku johon saalis jää elävänä.
No, tuumasta toimeen. Kun pääsin tuona lauantaipäivänä töistä kotiin, soitin samantien paikalliseen riistanhoitoyhdistykseen. Monen puhelinsoiton jälkeen sain käsiini sellaisen mieshenkilön, jolla oli tuollainen supiloukku kotona eikä parast aikaa viritettynä metsässä.
Loukku haettiin heti samana iltana ja se viriteltiin sitten Siiri-rouvan kanssa. Sinne laitettiin vanha räsymatto pohjalle ja sanomalehtiä sen päälle, jotta tuo teräslankaverkko ei tuntuisi Nöpön jalkoihin.
Loukun katon päälle laitoimme maton, jotta sinne ei sataisi lunta sisään, vaan ruoat pysyisivät hyvinä ja "tuoksuvina".
Viritimme loukun yöksi, jotta sinne ei menisi päiväsaikaan kuljeskelevat kissat. Olin aivan maha perhosilla, kun seuraavana aamuna kävin katsomassa onko loukussa mitään.
Olihan siellä, mutta ei Nöpöä. Yöllä oli satanut lunta ja talon pihan poikki kulkivat pienet, sirot kissantassun jäljet suoraan loukkuun...............ja loukusta pois.
Tuo lumisuojaksi loukun katolle laittamamme räsymatto oli estänyt loukun rautalangan laukeamisen.
Illalla viritimme loukun uudelleen. Nyt jo niin paljon viisaampina, että laitoimme loukun katon ja räsymaton väliin puuklapeja, jotta loukun lanka laukeaisi. Ja taas odottamaan aamua...............ja jälleen tyhjää loukkua.
Voi hyvänen aika, että mieli oli maassa, mutta viritimme illalla taas tuon loukun uudelleen. Puhdistin ensin loukun luukkuun tulevan tapin hiekkapaperilla ruosteesta ja vielä öljysin kaikki ne tärkeät osat ruokaöljyllä. Kotiin menimme kuitenkin toiveikkaina ja muistan ajatelleeni silloin, että kaikkemme olemme varmasti yrittäneet.
Puhelin soi klo: 23.25. Siiri-rouva soitti, että nyt loukussa huutaa kissa ihan hirveästi. Minä herätin poikani ja lähdimme saman tien, sydän paimppaillen, kantokoppa mukanamme katsomaan loukkua.
Sitä ei usko kukaan, kuinka suuri ilo ja riemu syntyi, kun loukussa oli kuin olikin Nöpö. Kannoimme supiloukun sellaisenaan Siiri-rouvan keittiöön ja otimme Nöpön siellä loukusta pois. Me itkimme kaikki onnesta ja sitä, että saimme Nöpön takaisin aivan kunnossa: sillä ei ollut naarmun naarmua muistona tuosta 9 päivän retkestään.
Nöpö söi ja tulimme sitten riemusaatossa kotiin.
Se nukkui monta yötä minun rintani päällä ja kolliviikaritkin "pussailivat" sitä saatuaan "pikkusiskonsa" takaisin kotiin.
Mitä opimme tästä:
Älä koskaan heitä "kirvestä kaivoon", toivoa on aina !
Anne (silloin) 45-v.
P.S. Saimme kuin saimmekin "muiston" tuolta Nöpön retkeltä. Nöpöstä tulee äiti viikolla 21 :D .
J.K.
Silloin siis synnyttiin me: Viivi ja minä.
Terveisin Taavi.
|
Tassutuksia 10.3.2007 lähtien
Lokilikat 2008
Otappa tästä nappi mukaas,
nin muutkin näkee,
ettoot kannustusjoukoissa
tai kilpailemassa. 
Tosiasioista ei voi kiistellä !
"Kissat ovat fiksumpia kuin koirat.
Et millään saa kahdeksaa kissaa vetämään rekeä lumessa."
(Jeff Valdez)
Mekin osallistutaan tähän
|
Jännittävä tarina Nöpön karkumatkasta, mutta onnellinen loppu :) Mami melkein porua väänsi, kun Viivin ja Taavin emo lopulta löyty...
Meistä tää sivupohja on upee ja mitä väliä, vaikkei ookkaan viittä kissaa tossa kuvassa, eihän meilläkään oo, ku yhen kissan kuva ja sekin on Tiikerin näkönen..Niinkuin muuten tossa teiänkin sivupohjassa toi erivärinen ;)
Ja Nöpö on nätti tyttö, vaiks mä oonki vähä niinku varatun puoleinen, mä oon mielelläni sen ja kaikkien teiän muittenki kaveri!
Käyn täällä ja usein!